Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta. Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.
— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.
Muusta ei enää ole väliä.
— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.
Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle.
Luoti oli osunut suoraan otsaan.
— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.
Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa. Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.
— Eteenpäin! Eteenpäin!
Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.
Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin kiväärinperin.