Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen kanssa.
— Lagle! Varo!
Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.
Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.
Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.
Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.
— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.
— Varokaa!
Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä, osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.