— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. —
Takaisin pian!
Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä, että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.
Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen.
Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan, vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta — silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten kuolonsyleilyä.
Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen jalkeille.
Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:
— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!
Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!
Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.
Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot, jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin.