— Jännes! Sinä!
Mies väisti hänen katsettaan.
— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.
Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa. Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole viimeisemme, ei hänen eikä minun.
Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan saavuttaisi.
Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut.
Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin.
Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota,
rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.
Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku oli kuitattu.
— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut selkääni.
Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.
— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.