— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos yksin yrittäisin.
Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla. Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.
Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!
Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen konekiväärin piipun.
Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.
Nyt! Pari askelta enää.
Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen. Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi suojavallin harjalta notkelmaan.
Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä on tapahtunut?
Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole haavoittunut?
Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta siihen tarttunutta.