Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!
Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?
Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen hautautuneina. Oliko hän kuollut?
Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi, sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.
Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt tajuntansa.
Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki pimeni. Hän pyörtyi. – – –
Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.
Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli tauonnut. Kaikki oli hiljaista.
Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi. Varmasti, oli hän silloin uskonut.
Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana, jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.