Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa? Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut tänne — paleltunut taistelukentälle.
Huu, olipa nyt kylmä.
Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti paljon.
Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän virua täällä paleltumassa?
»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.
Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa. Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin, urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.
Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.
Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta, perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin. Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!
Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.
Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan maan hangilla odottaen kuolemaa.