Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen.
Briljantti välkkyi siinä.
Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja: »Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi, menet naimisiin minun kanssani?»
Hän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:
— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.
— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.
Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.
Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku hänelle.
Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien tuhatpäiset joukot.
* * * * *
Muiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet ehtyneet.