— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja» itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan» nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään »surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue ennen hautuumaalle tuloa.
— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla, punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?
— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan, jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan, heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.
— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?
— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä
Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.
Jännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.
— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!
— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona. Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia taisteluretkillä.
— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä meinaat jutusta?
— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?