Molemmat vaikenivat.
— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä lättiläiset ryssien kanssa.
— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun hänellä on kivääri kourassa.
Jännes tuhahti kiukuissaan.
— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän kivääreillä ampuu, intti hän.
Pentti käänsi keskustelun toisaalle:
— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole.
Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.
— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?
— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet. Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen kuollut! Vainaja, mars manalaan!»
— Entäs sitten?