Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan Jännes oli tiukasti painautunut.
Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi, ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle oman onnensa nojaan jätetyiltä.
Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut kilometrien jäädessä taakse.
Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää — joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.
Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä, mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.
Jännes liikahti rauhattomasti.
— Hiivatti, miten puree!
Kun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:
— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten mukamas sitä lättiläisten maata?
— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista lähdettyämme.