Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.
Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä. Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista, reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!
Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen tyyneyden» pettäneen.
Palattuaan?
Niin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?
Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös, kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret, sielukkaat. Napoleonin poika.
Hän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.
Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle pieluksiin.
Nyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.
Kolmastoista luku.