Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla, taisteluissa, kuolemankentillä?
Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa?
Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.
Häntä kauhistutti Lindan kohtalo.
Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin, hyvin rakasta.
Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa. Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä, missä toiset olivat voimakkaita?
Ei!
Hanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.
Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.
Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli nimittänyt.
Valju hymy vilahti Hannan kasvoilla.