Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi ystävänsä sylissä.
Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää silloin tällöin.
— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. —
Miten paljon verta!… Koikylään!… Ei, ei… se on ohi… ohi…
Marienburgiin! Marienburgiin…
Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon, keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.
Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin olisi hän nähnyt siellä jotakin.
Verettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:
— Isä! Äiti!
Sitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.
Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui väkisin ilmoille.
Hän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä: