— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt, poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.
— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.
— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista. Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka ei kuole. Sankarin muiston.
Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui niin. Hän sanoi… niin, mitä hän sanoikaan?… Sankari… Eikö Kaira ollut sanonut sankari? Hän, orpo, mitätön poika?… Hän, sankari?… Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.
— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. —
Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?
— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen hellästi.
Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se oli, mutta onnellista hymyä.
— Minun on niin hyvä olla tässä… Kaira… sinä olet ollut niin hyvä minulle… Kuin rakas iso veli… Veljeä ei minulla ole koskaan ollut… ei koskaan… Paitsi sinut… Se on ihmeellistä… Sinä olet oppinut, viisas… Minä oppimaton, typerä … poika-pahanen… Mutta… välitäthän sinä sentään hitusen minusta…?
Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:
— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!