Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa ylioppilasjuhlassa.
»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»
»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut.
»Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»
Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen, vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta, keskinäisestä vihasta.
Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.
Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu. Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu, varsinainen sisällys.
Ennenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.
»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon, koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää Ryssänmaan liepeillä.
Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa. Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.
Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka hänelle olisi vapahtava?