Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon, eheyttämisen tielle hän astuisi.
Niin — jos… Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen? Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet…
Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.
Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat täysin käyneet toteen:
»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»
Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen kääntyi hänen puoleensa:
— Kuulkaa, herra. Ammutaan.
Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.
— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!
Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki kiisi pitkin tietä.