Kuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.
»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut. Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen vuoti Marienburgin hangille.
Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!
Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana, vimmattuna.
Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen talon edustalle.
Haavoittuneita!
Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö. Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.
Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä kasvoja.
— Kersantti Kaira!
— Herra kapteeni!