— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy… Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon… No niin, kersantti. Näen, että käytte malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa…
Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi aivan korvan ohitse suhahtaessaan.
»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan, kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta hän puri huultaan ja juoksi.
Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.
Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä jatkuisikaan?
Kuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:
— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun!
Ryssät peräytyvät!
Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.
Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.
Juostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.