Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.
Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat, lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset — kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa lapsuudenystäviä, erottamattomia.
Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.
Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.
— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä vertoja niille.
Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.
Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman huolettomina päivinä.
Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti, pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.
Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin; pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin penkki.
Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas. Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.