Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja, kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista, palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä, ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.
Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina kajahtivat tutut säveleet:
»Enkeli taivaan lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
Maan kansoille nyt tulevan — — –.»
Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan, olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus valtasi kokonaan hänen mielensä.
Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi käyttää sitä.
Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa — otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.
Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli
Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.
Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan. Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.
Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.
Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta. Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla kantoi.