Se oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.
— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan!
Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?
Pentti ei vastannut.
— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!
Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla. Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren piinaamalle hangolle.
Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan voittoon.
Neljästoista luku.
— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen alakuloisena kynsiään.
Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.
Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien.
Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina.
Hermanni oli jossakin ulkosalla.