Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen.
Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän
valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut
Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.
Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui kaikkien kasvoilla.
— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on täällä tekemistä?
Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.
— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.
— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me, hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.
Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen tapaansa:
— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.
— Minä olen väsynyt!
Torttila irvisti happamasti.