— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin tiskinsä taa. Miinansa luo.
Laukkanen lennähti tulipunaiseksi.
— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. — Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa varpaat hangella.
— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.
Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja järäytti kumealla bassollaan:
— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen varpaillaankin!
Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.
— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi, ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa! Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!
— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.
— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. —
Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.