— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla, näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä, Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää, vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.
Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan.
Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.
Kolmattasataa vuotta sitten… Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat, elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta katkeamattomana.
Torttila katkaisi äänettömyyden:
— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. —
Tänäänhän on paraati.
— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.
Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.
— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.
Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.
Hermannin tytär ja Jännes…