No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa lukuunottamatta.
Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen jälkeen oli tapahtunut.
Mutta…
Pentti heitti savukkeen menemään ja nousi.
No niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.
Saaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.
Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla. Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.
Pentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Hän kulki hitaasti, ajatuksissaan.
* * * * *