Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti, viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.
— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun täytyy saada hänet, Kaira!
Kun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:
— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän on tullut tänne.
Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?»
Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:
— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.
— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!
Ajatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.
— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin. Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa tyttö on aina liiankin hyvä minulle.
Pentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti: