— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi kestää kyselemättä mitään.
Jännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:
— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.
— Onko hän sanonut sen sinulle?
Jännes naurahti.
— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki, pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.
Pentti mietti.
Kuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.
Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja. Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.
Ehkä…