Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma ulkomuoto.
Ehkäpä…
Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.
Komppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.
— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!
Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:
Missä on Helmi?
Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.
Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt, pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.
Helmi ei ollut palannut.