— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin…
Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.
Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan kävelyään.
— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.
Pentti kuunteli ihmeissään.
Hermannin tytär…
— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle paikalle.
Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi tavatessaan.
Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.
— Helmi! Minne sinä olet menossa?
Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen sävy hänen vastatessaan: