— En tiedä.
— Et tiedä?
Helmi oli pudistanut päätään.
— En.
Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.
— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?
Siniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.
— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!
Samassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.
Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään ymmärtämättä mitään.