Kaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.
Kapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.
— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan, ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt seisonut kauan, paljain päin.
Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille, kersantti.
Pentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.
Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin, väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.
»Kersantti Kaira!
Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.
En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja — häpeästä.