Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin. Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli rukoukseni.
Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.
Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian.
Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»
Pentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.
Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita sanoja.
Ulkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.
Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan, aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään, joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy.
Viidestoista luku.
Hevoset ravasivat tasaisesti.
Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.