Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti ilmoille ilkamoiva nauru.
Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi. Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.
— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti, ettei voinut estää punastumistaan.
Hän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.
— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?
Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset edessään.
Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.
— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo!
Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä.
Eikö voikin?
Pentti myönsi innokkaasti.
— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli, sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat. Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa: