— Tahdotteko?
— Niin mielelläni! Katherine… Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?
— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?
— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.
— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.
Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.
— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.
Pentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.
— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista. Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla…
— Ei, antakaa olla.