Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta, oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen kääntynyt poispäin.
Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.
Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä, jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira… Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.
Torttila karautti Pentin rinnalle.
— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta suupielestään.
Partio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.
— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti. — Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja mainitsi.
— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.
— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän johtoon.
Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.