He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.
Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen komennus kauas: avatkaa!
Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:
— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.
Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.
Pentti kääntyi miehiinsä.
— Ryssiä!
— Päälle vain, sähähti Hermanni.
Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin kuolema pystyisi lievittämään.
Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin! Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin kiväärinlaukauksella.