— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, — muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija, mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita, typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte? Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.
— Marienburgia vastaan?
— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.
Pentti naurahti.
— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne».
Ihmeellisesti.
— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.
Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain, että se näin pian jälleen menetettäisiin?
— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. — Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa. Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?
Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.
— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt — nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan. »Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha. Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus — suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin paljon kuin mahdollista.