— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani kautta.
— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.
Kun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:
— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.
Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut uhmata.
Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi keisariajasta ja maailmansodasta.
— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.
— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne paljonkin näillä mailla.
— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina pikku partioihin.
— Entä suuremmat joukot?