Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.
Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut. Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen. Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!
Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai ehkä paremminkin taka-alalle.
Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa kynnyksellä.
Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt, niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja se riittää minulle, verelle.
— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.
Pentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.
Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä hän oli taas entinen hurmaava Katherine.
— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne, sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.