— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.
Vanki ehätti puhumaan:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt… en todellakaan tiennyt…
Katherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.
— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.
— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?
— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat. En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin. Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet tunkeutumassa sisään.
Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla tuo uusi, kova ilme.
— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät tunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.
Katherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän ei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.