Tyttö oli vetänyt sanaa sanomatta pois kätensä.
He silmäilivät ääneti toisiaan.
Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella äänellä sanoa:
— Te jätitte niin äkkiä Suomen, neiti.
— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne.
Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.
— Ja mitä uusi elämä on antanut teille?
Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:
— Vähän. Toistaiseksi kovin vähän.
Hetken vaitiolon jälkeen Pentti alkoi puhua:
— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin. Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä. Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin miehen uskon. Uskon kansaani.