Yhtäkkiä iski hänen mieleensä ajatus: mitä minä haen täältä?
Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin, kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.
Miksi? Miksi minä jäin?
Samassa astui Katherine saliin.
— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. — Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun tarjoiluuni.
Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään, seurasi vain tyttöä.
Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä nojatuoleissa, virkkoi Katherine:
— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.
Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.
Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana, puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.