— Ja se olisi?
— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö. Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni hiukan, mitä hyvänsä.
— Saatanhan sanoa, myöntyi Pentti.
Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen hymyyn.
Pentti oli palannut saliin odottamaan Katherinea.
Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet Pentinmäen veljesten ruumiit.
Hän seisoi kattoon ulottuvan seinäpeilin edessä tarkastaen omaa kuvaansa.
Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.
Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna…
Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia, tyhjyyttä…