— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne? Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!
Tyttö nauroi. Ivallista, katkeraa naurua.
— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä taloja? Viette heinät ja ruo'at!
Pentti yritti tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois.
— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.
— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. — Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista? Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin tunnustan teidän olevan oikeassa.
Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille, ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.
— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen, mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.
Huoneeseen laskeutui äänettömyys.
— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut tovereitani.