Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi samassa.
— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan, että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!
Pentti hätkähti, mutta vastasi sitten rauhallisesti:
— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen tytön.
Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:
— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En ainakaan vihollismaassa.
Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.
Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen. Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä oli pelätä? Mutta sittenkin… Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä. Ainakin Katherine oli sanonut niin.
No niin. Oli miten oli, hän jäisi paikoilleen. Pohjan Poika ei pelkää.
Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.