Maantieltä kartanoon johtavalta kujalta kuului hurjaa kavionkapsetta.
Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen uupuneet.
Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin
Jänneksen valittava huuto:
— Kaira! Kaira!
Kuudestoista luku.
Vankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet marssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin tuijottaen.
Vierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä, valmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon. Toisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin ryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.
Eteenpäin. Yhä vain eteenpäin.
Minne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan synkän määrän.
Pentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana, ryysyisenä.