Hän tuijotti eteensä. Näkemättä mitään.
Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.
Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.
— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta hän vie aina perille.
Perille?
Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan… Ja sittenkinkö perille?
Niin, ehkä jossakin mielessä.
Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut, »on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»
Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa. Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.
Työtä?