Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa.
Ehdottomasti lopussa!
Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.
Isänmaa… Kaukainen, ihana isänmaa…
Pelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.
Isänmaa…
Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven rantaa.
Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme poikaansa… Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto vankeudesta, kidutuksesta.
Kuolleena…
Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.
Jo ensimmäisessä vankilassa…