»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa. Piikkilankakatolla varustettu.
Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille vaatteita kyllin.
Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen. Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet jääkylmää vettä kuoppaan.
Entä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.
Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei, kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat heidän kuulusteluvälineitään.
Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto. Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille», ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset kuristivat itsensä epätoivoissaan.
Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä, viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä isänmaan ja toverien muisto ja viha.
Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän, sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä, kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.
Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei — raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan…
Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän. Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan tuijottamaan kulkuetta.